Syötiin äsken pahaa (!) pizzaa. Tänään oli ruoanlaitosta vapaapäivä. On ollut nuppi täynnä kaikenlaista kuluttavaa ja stressaavaa hömpötystä niin ettei sinne ole ruokaohjeita mahtunut, eikä ruokahalukaan ole ollut hurjemmasta päästä. Huomenna on kyllä tarkoitus laitella punajuurivuokaa.

Mieheni hassuttelee päivän päätteeksi tyttäreni kanssa, matkii "Mikko Zetterbergiä". Alkaa jo tunnelmat vapautua, ja hyvä niin. Ihme, ettei ole oma pää kipeä tämän enempää, vaikka olen ollut äsken kaksi tuntia kuultavana poliisilaitoksella. Huh. Että sitten tuli tavattua seinästä: "v ä k i v a l t a r i k o s y k s i k k ö".

Olipa vaikea taas palata entisaikojen, n. 7 vuotta sitten taakse jätettyihin tunnelmiin entisen narsisti-aviopuolison tiimoilta. Hänen, joka vaikuttaa edelleen. Mutta että pakko mikä pakko. Taustoja kyseltiin. Rikosylikonsta kyseli, että olenko näitä asioita kerrannut ja puhunut kenellekään aiemmin, ja syynä kysymykseensä vaikutti olevan se, että minä aloin änkyttämään, ääni hävisi jonnekin pihinäksi, ahdistuin, henki ei kunnolla kulkenut, ja naama alkoi takuulla näyttämään käytetyltä tiskoirätiltä. Joo, en.

Olen kyllä kertonut, silloin sata vuotta sitten sosiaaliviranomaisille, jotka nyökyttelivät ja "ymmärsivät", ja olen ajatellut, että ehkä joskus kirjoitan tästä kaikesta kirjan. Olen jopa ruennut ajattelemaan, että ehkä olen sen itselleni velkaa. Puhdistuisin kaikesta siitä törystä, ja voisin jakaa kokemukseni toisten samankaltaisten kiikkiin joutuneiden kanssa. Saa nähdä. Toisaalta taas- mitä vanhoja muistelemaan...?

"Miehesi on varmaan hyvä kuuntelija", tuumasi riskoskonsta. Myönsin, että näin on. Mutta siitä huolimatta hän  tarjosi minulle puhelinnumeroa, jonne kuulemma poliisilta ohjataan autettavaksi naisia tai miehiä, jotka ovat kokeneet fyysistä tai henkistä väkivaltaa parisuhteessaan.  Jäin miettimään asiaa. Olisiko siitä jotain hyötyä? Jutella jollekin tuntemattomalle ihmiselle? Tapahtuneita asioita ei saa muutetuksi, kokemuksia ei voi peruuttaa. Joo, anteeksiannosta se varmaan kiikastaa. Vaikeata unohtaa...

Minua siis kuulusteltiin. Oletetaan, tai narskumies väittää, että lapsiani on kohdeltu huonosti luonani, ja pahoinpitelijänä olisi ollut luotettava ja oikeudenmukainen aviosiippani. Hoh-hoijaa.

Katselin kyyneliä pidätellen videopätkiä, joissa lapset vuorotellen kertoivat tapahtumista. Toinen tarkkaakin tarkemmalla kirjakielellä, kuin vierasta kieltä lukien, toinen taas ihanasti "sinnepäin" -kieltä mumisten. Ääh... sillä ikävä alkoi kaivertamaan, kun katselin lasten olemusta ja hermostuneisuutta. Olisipa voinut välttää tämän kaiken. On niin väärin, että lapset istuvat kuultavana jossain laitoksella. Lapsia olisi pitänyt vain puristaa ja halata, tuoda todellisuuteen, missä heitä rakastetaan. Kertoa, että kaikki on hyvin, ei hätää.

Mutta "buu", narskumies, lasten isä, muka hyväntekijä, tykkää kiusata ihmisiä, ei väliä, onko kyseessä lapsi vai aikuinen. Narsku haluaa huomiota ja suitsutusta. "Minä ´puolustan´ lapsia, kehukaa minua!" =viis veisaan lapsen tunteista tai siitä, miten tämä lasteni kehitykseen vaikuttaa.

Joo, ei. Ei mieheni ole mikään väkivaltainen riehuja. Eikä lapsissani ole vikaa. He olivat pakotettuja istumaan kuulustelussa, ja painottamaan, että mieheni on mitä narskumies haluaa. Ainoa huoli on narskumies, joka hääräilee ja koettaa tehdä myyräntyötään milloin minkäkin aiheen piirissä. Aiheen hän ottaa vaikka väärinpäin kirjoitetusta pilkusta. Hänen mielestään pilkku on kirjoitettu väärinpäin, jos minä olen sen kirjoittanut.

Ei todellakaan ole helppoa odottaa, mitä meidän tekemisistä ja olemisista päätellään siellä virallisella taholla. Vaikka tiedetään, ettei ole tehty mitään laitonta. Mutta on tuo konna, joka vaihtaa väriä tilanteen mukaan ja karistaa kaiken kuran omilta olkapäiltään lähellä olijoiden niskaan.

Mieheni alkoi laittelemaan johtolistoja uuteen huoneistoomme, ja jutteleekin niille listoille ja ovenkarmeille. Vähän niinkuin naiset kai kukille. Sahausta ja ähinää... "joo, se lista antaa periksi"... "seuraava"... "riittäkö tohon ?"... "hirveetä, kun mä taas pälätän yksin"... Mutta onpahan meillä johtojen päissä jokaisella perheenjäsenellä nyt oma TV; olkkarissa, makkarissa ja lapsen huoneessa. No ei me silti niin erillämme asuta, vaan tunnelmat on lämpimät ja kotoisat.

Ja sain läheiseltä ihmiseltä huolestuttavan viestin samana päivänä: "Mikään ei ole niinkuin ennen". Ei meillä kai kellään nämä elonpäivät aina niin aurinkoisia ole. Mutta asioilla on tapana järjestyä!