Haluan vain olla... Viime aikoina on tapahtunut yhtä sun toista.

Kun viimeksi mainitsin hautajaisista, nekin jo kävivät todella mielessä pari päivää sitten. Mieheni oli lähtenyt ajelemaan pidempää matkaa harrikallaan, minä jäin kotiin. Jo hänen lähetiessään oli hatara olo, ei ihan tyypillinen hyvästelyfiilis. Kun hän oli mennyt, huomasin, että kännykkä, joka on tyypillisesti aina hänen mukanaan, oli jäänyt kotiin. Siitäkin tuli outo olo...

Silloin, kun teimme muuttoa nykyiseen osoitteeseen, siinä muuton tiimellyksessä pudotti kissamme hyllyltä puisen harrikan, joka on ollut miehelleni tärkeä. Se meni tuusan-nuuskaksi. Hän tuumasi tuolloin, että mikähän merkitys tuollakin oli... harmitti silloin, ja harmittaa nytkin:

Eipä aikaakaan, kun puhelimeni soi. Jokin tuntematon numero soitti, ja mietin, vastaanko vai en. Päätin vastata. Toisessa päässä oli pieni hiljaisuus, ja sitten kuului vain:" Tässä  Niko"... "hetkinen"... (kuiskaus:) "pystytkö sä puhumaan?"... Ja sitten sain mieheni puhelimeen. Hän sanoi heti, että jotain on hänelle tapahtunut, mutta samalla mietti, mitä sanoisi. Kertoi, että odottaa ambulanssia, eikä oikein voi nousta ylös ojan pohjalta... En yllättynyt, olin vaistonnut, ettei kaikki menisi ihan suunnitellusti. Vaihdoimme sanaset, ja mieheni jäi sinne auttajien kanssa.

Illan kuluessa selvisi ensiapu-poliklinikalta, että vammat eivät ole vakavia, mutta ruhjeita on kehossa. Kaaduttuaan ja ojan piennarta liukuessaan oli hän satuttanut vasemman puolen ylävartalostaan, ja koska keuhkojen tila ei muutoinkaan ole kehuttavaa, huolestutti ja huolestuttaa edelleen.

Kivut eivät anna oikein yskiä, vaikka yskittää. Nouseminen sängystä on hankalaa, kumartuminen myös. Kipulääkettä kuluu.

Nyt mieheni sai apua harrikan hakuun onnettomuuspaikan läheltä. Sillä reissulla revähti rintalihas. Pyörällä on liikaa painoa kahden ihmisen kannatella. Mutta uhraus uhrauksen perään... Illalla oli 38 kuumetta.

Hän halusi välttämättä lähteä poikansa kunniaksi järjestettyyn lakkiaisjuhlaan päivä jälkeen lakituksen. Harmittaa, että meidän erilaiset näkemykset asioiden tärkeysjärjestyksistä välillä käyvät nokka-pokkaa. Toivottavasti hän pääsee kotiin omin avuin tällä kertaa.

Töissä alkaa varsinainen rutistus. Alustavaa valmistautumista varsinaisen työn tekemiseen on käyty pari viikkoa, mutta jännitys tiivistyy, kun asiakkaat alkavat tulla ja elää meidän kanssa. Puitteet alkavat siis hahmottua, mutta sisältö muotoutuu näiden lähiviikkojen aikana. Jännittävää. Päivät tulevat ihan varmasti ensi viikkoina myös yöuniin.

Tytär pääsi onnellisesti luokaltaan ja todistus oli hyvä. Arvioin joitain numeroita vähän ala-kanttiin etukäteen, joten yllätyksiäkin ilmaantui. Tuolla hän yskii ja niiskuttaa hänkin. Ei jaksanut lähteä, toipilas, minnekään juhlimaan, ja jäin hänen seurakseen. Pesen pyykkiä ja kirjoittelen.

Heips,

 

Tähän aikaan vuodesta huomaa selvimmin ajan kulkua. Kutsut kertovat, että jotkut on saaneet kiinni etapin, johon ovat pyrkineet vuosia. Koulujen päätösten juhlistamista. Uuden ajanjakson alku... jollekin tulevalle.

Juhlinta sinänsä on tuntunut minulle aina pelkältä velvollisuudelta. Varsinkin, jos juhlinnan keskipiste ei vaikuta elämässäni. Omat juhlatkin ovat tuntuneet pinnallisilta häitä lukuun ottamatta. Elämä etenee ilman kuohuntaakin. Tottakai ilo toisen puolesta on aitoa, ja saahan siinä ohessa tavata ihmisiä, joita tuntee, ja tulee tapaamaan jatkossakin. Mutta jos voisi valita... olisi hyvä olla mahdollisuus valintaan osallistumisesta ilman että asiasta nousisi tunnekuohu kenenkään puolesta tai toimesta.

Kumppanin kanssa oli sivumennen parin lauseen edestä puhetta hautajaisista. Että pitäisi jutella niistä. Kun ei koskaan tiedä... -että tietäisi. Mielenkiintoista, eikä minulle vastenmielinen aihe, koska kuoleminen kuuluu elämään, ja kuten Juicekin lauloi: "elämä on kuolemista"... Tottakai eri sävyn aiheeseen tuo läheisten sairaudet, mutta ei se suoranaisesti ole tie kuolemaan. Elämä on hyvää toivottavasti meilläkin vielä pitkän aikaa. Kuoleminen ei ole etusijalla, elämä on. Silti asiaan tulisi voida suhtautua luontevasti ja omien hautajaisten suunnitteleminen on mielestäni vain varautumista, ja se tuo turvallisuuden tunnetta. Että pysytään yhdessä myös jatkossa, mitä sitten tapahtuukaan... Jos voisi siis valita...  kuoleman jälkeinen ruumiin käsittely, hautapaikka, mahdolliset hautajaiset ja vieraat, hautajaisten "tyyli"... Antaisi jälkeen jääneille selvät sävelet; heidän ei tarvitsisi käyttää aikaa mahdottomalta tuntuviin suunnitteluihin. Voi antaa niiden sijaan tilaa luopumisen tunteille ja surulle. Mielestäni se on huomaavaisuutta ja tuo helpotusta.

Tuli nukuttua aamulla pitkään. Unia tuli vaikka muille jakaa. Ei muista tarkalleen, mistä mun pää halusi avautua yön pimeinä tunteina, mutta levollisen mielen jätti jälkeensä. Onkin odotettavissa värikkään vaihteleva viikko töissä. Jospa nyt jaksaisi. Kuntoiluun pitää vaikka väkisin nyt varailla aikoja, jotta ei pääse keho puutumaan. Ja ihan työn vastapainoksikin. Sitä irrottautumista arjen haasteista.

Mies keitti ruoan näppärästi kuten aina. Kohta päästään täyttämään kupua. Tytär otti jalat alleen äsken tyttökaverin kanssa. Lähtivät kai syöttelemään hevosia (toivottavasti eivät taas sormiaan) ja lampaita.

Leppoisaa oleilua!

Hei

Uusi kirjoitus, entisenlainen elämä.

Oli siivoilupäivä. Aamua lukuunottamatta, jolloin toimiteltiin tärkeitä asioita yhdessä. Mulla on loppuviikko vapaata, eli aika pehmoinen laskeutuminen työelämään. Tosin työni on kaksivuorotyötä, ja vapaita tulee olemaan keskellä viikkoa muutoinkin. Mutta että näin alkuun pienoinen "loma".  Oli aika ihanaa nukkua aamulla seitsemään. Puoliso oli ulkoiluttanut ajoissa koiran, ja oli valmistelemassa tytärtä koulutielle, kun säpsähdin hereille, katsoin kelloa, ja menin tarkistamaan, että tytär on hereillä. Olisi kuulemaa nukkunut pommiin, koska ei ollut muistanut laittaa herätyskelloa soimaan. Jotenkin tämä uudenlainen "ote" arkeen tuntuu, mutta tähän saakka sen vaikutus on ollut ihan positiivinen. Enemmän asioita päänuppi joutuu käsittelemään, mutta eiköhän sopeutuminen tapahdu aika nopealla tahdilla, sillä työkaverit, ne jotka olen jo tavannut, ovat hyviä tyyppejä. Toivottavasti minäkin osoittautuisin sellaiseksi... ;)

Viikko enää, kun mm. tyttärellä alkaa kesäloma. Saa nyt nähdä, mitä sillä lomalla tapahtuu. Ei voi vielä ihan suunnitella. Mutta pääasia, että tyttö saa huilia. Uudella paikkakunnalla uudessa koulussa on nyt lukukausi vierähtänyt jotakuinkin. Hyvin on mennyt, ja tukea on tarvitessaan saanut. Ihanteellista kaikki, ei voi muuta sanoa.

Puoliso on nyt palaverissa, meni prätkällä, vaikka tuuli kävi jo myrskyä enteilevästi. On kuitenkin pysynyt raitellaan, vaikka villiä on etelän meininki liikenteessä. Soittelee aina poissaollessaan, kun ollaan erossa. Tytär on juossut ja heilunut tänään sen verran, että kävi suihkussa, ja odottelee, että päästään iltajätskille yhdessä.

Luonto on aika hienoa nyt. Tuoreimmillaan, voisi kuvailla. Kevät pitkällä, kesä edessä. Mitähän se tuokaan tullessaan...

Kyllä on hyvä mieli kaiken tapahtuneen jälkeen. Ollaan tässä tänään ja nyt tällä kokoonpalolla. Muutoksia piti tapahtua ja tietysti niitä tapahtuu kaiken aikaa, mutta että hyvään suuntaan, siitä olen nyt saanut tuta.

Tietyille tosiasiolle ei mahda pieni ihminen mitään; esimerkiksi sairaudelle, joka jyllää miehessäni. Hän on välillä uupunut, omissa mietteissään, ja ihan oikeutetusti hämillään ja väsynyt osakseen koituneelle kohtalolle mutta sopeutuminen on ainoa vaihtoehto. Ja voi ihan varmasti sanoa, että periksi ME ei anneta. Äsken hän hyvästeli minut muutamaksi tunniksi. Asteli nahkoihin sonnustautuneena pitkine koipineen hiekkakäytävää prätkälleen, ja käynnisti sen niin että tienoo tärisi.

Tänään oli siivoilupäivä. Mies tamppaa aina matot, ja mä huolehdin muusta, koska pidän siivoilusta, ja koskapa miehelleni tärkeää oli saada aita valmiiksi ennenkuin alkaisi luvatut vesisateet ja ukostamiset. Mieheni on myös romantikko; hän pitää kukista. On suunnitellut aitojensa katteeksi kukkarykelmiä tämän kesän osalle.

Kävin työvoimatoimistossa ilmoittamassa, että pitkään en enää voi vedellä lonkkaa. Sain haluamani työpaikan, ja se alkaa ihan pian. Kaikki tapahtui salaman nopeasti (kuten muuttommekin tänne, jolloin otin yhteyttä asunnon välittäjään, ja saman viikon aikana saimme vuokrasopimuksen allekirjoitettua). Tein hakemuksen yhtenä päivänä, postitin sen seuraavana, sitä seuraavana päivänä oli haastattelu ja taas sitä seuraavana iltapäivänä ilmoittivat, että olen tullut valituksi! Olen nyt aika tyytyväinen itseeni (kerrankin), ja toivon vaan, että saavat mitä odottavatkin!

Äitienpäivä oli ihana. Tyttäreni eläytyi aamulla tunnelmaan kuiskuttelemalla mieheni kanssa salaisuuksia, (en kuullut... en ymmärtänyt) keitti kahvit ehkä avustettuna, ja mut ohjattiin keittiön pöytään (koska olin jo ajat sitten noussut), ja syötiin miehen ja tyttären valmistamat herkut. Ruukkuruusu on nyt ulkona isossa astiassa aidan pieltä koristamassa. Oon kiitollinen näistä läheisistäni <3.

Kärsin edelleen kasvojeni kunnosta, mutta asia eteni, kun soittelin entiselle lääkärilleni toiselle paikkakunnalle, ja sain häneltä lääkemääräyksen apteekkiin. On hieman helpottanut, mutta joudun vielä varaamaan aikaa erikoislääkärille, jotta pääsisin naamalääkkeistä toivottavasti lopullisesti vielä jonain päivänä. Että osaa akne olla aikuisenakin riesa!

Kesätuoksujen huumassa <3

 

Omien vihkiäisten ensimmäinen hääpäivä vasta lähestyy. Silti tuntuu, että tämä avioliitto olisi jo kestänyt vuosia. Sitä on "kotiutunut" uuteen elämäänsä niin hyvin, että tuntuu, kuin tässä olisi kuulunut olla aina, ja että kaikki muu on ollut lähinnä kurottelua tähän aikaan.

Oma ikä tuntuu sopivalta, mutta vuosi sitten alkoi vaikuttamaan siltä, että kyllä, tässä vanhetaan ja kovaa vauhtia. Varsinaisesti vanhuuden vaivat eivät ole vielä nipistelleet, lukuunottamatta muistin heikentymistä ja näön hämärtymistä. Kolotukset ovat vielä siis edessä päin. Voimavarojen väheneminen ei ole suuresti tuntunut, koska olen aina ollut hieman viiveellä toimiva, varmisteleva ja säästöliekillä palava. Se, ettei täysillä usko itseensä, tuo olemukseen varovaisuuden (jospa tuo toinen hoitaisi, kun se häneltä käy sujuvasti ja paremmin).

Mieheni on uskomaton; hän koettaa sinnikkäästi takoa päähäni asioita, jotka voisivat parantaa, ellen olisi niin himputin itsepäinen. Hän kehuu, kehuu, antaa tunnustusta, kehuu... päivästä toiseen. Silti en saa otetuksi vastaan, koska oletukset ja käsitykset omassa päässä estävät sen. Uskomuksilla on melkoinen voima.

Hyvä uutinen on se, että mieheni sai nyt pysyvän eläkepäätöksen. Hän on nyt siis sairaseläkkeellä syövän takia. Oli kummallista, että kun hän päätöksen sai, hän iloitsi siitä, että voisi nyt rehdisti mennä osa-aikaiseen työhön... en suosittelisi. Elämä on ollut työtä täynnä, yrittäminen saa luvan nyt hellittää. Yritysidea ei nyt jaksa innostaa näillä puilla, joten hautasimme sen, vaikka yritys sinänsä voidaan nostaa pystyyn, jos vielä niin haluamme. Halu mieheni pään sisällä iloitsisi työstä, ja vaikka työ kuinka olisi "miehen mitta"; käsitys perheen elättäjänä toimimisesta ei ihan istu tähän asetelmaan. Asiat on osattava suhteuttaa. Kyllä mieheni henkinen kantti ja tuen osoittaminen ovat hienot avut tälle perheelle. Nyt on lupa levätä ja kerätä voimia kuntosalilla, ja se mielestäni riittää. Kaikenlaista pientä puuhastelua on tässä tähänkin saakka järjestynyt.

Laitankin tähän kuvan mieheni viimeisimmästä aikaansaannoksesta, joka kyllä vielä on maalailuja ja kukkakoristuksia vailla, mutta pakkastahan viimekin yönä vielä oli, joten ennättää ne rekvisiitat vielä keräillä tämän kesän puitteissa.

Näkymä on kuvattuna keittiön ikkunasta. Joku oli viritellyt illan aikana aitaan serpentiiniä. :)

Minä marssin ensi viikolla ilmoittautumaan työvoimatoimistoon, ja haen jotakin työtä, johon minusta ehkä olisi.

Mieheni sytostaattihoidot jatkuvat. Tähänastinen hoito on tuonut vastetta sen verran hyvin, että lääkäri mielellään antaa hoidon jatkua. Mieheni on kestänyt hoidot suht hyvin. Joitain sivuvaikutuksia on ollut enemmän, eikä ihmekään sellaisen myrkyn vaikutuksista. Mutta mies on isokokoinen, salikunto pidetään vireessä, ja ruokahalun kanssa ei ole ollut mahdottomia vaikeuksia. Joten kyllä tämä mennään vaan läpi. Kuusi hoitokertaa peräkkäin on kuulemma maksimi. Sitten olisi tauon paikka. Elimistö ei kuitenkaan siedä ihan mitä tahansa... Yskiminen on tuttua kuultavaa, mutta siihenkin saatiin reseptivalmistetta. Vahvempi kipulääke (Buranoita ei saa käyttää) menee nyt iltaisin, koska muinoin saatu lihaskipu (tms.) olkapäässä uusiutuu aika-ajoin, eikä hellitä ilman kortison-piikkiä tai tätä Tramalia.

Tyttäreni näkee maanantaina ensimmäistä kertaa mieheni  sytostaattihoidon, sillä sairaala-aika sattuu menomatkalla karateen.

Minä nyt kipuilen edelleen kasvojeni kunnon takia. Tämä ei ole mikään pikkujuttu. Kuvaa en viitsi julkaista (hienompiakin näkyjä on olemassa :) ), mutta tällä erää on otsani tulehtunut, ja kauttaaltaan puskee näppyä joka poskelle. Pesen kasvoni oikein, sain hyvät aineet kosmetologilta, mutta ne eivät riitä. Joudun menemään vielä lääkärin pakeille hakemaan antibiootin. Jotta pystyisin elämään normaalisti...

Jospa se siitä ja kyllä tämä tästä...

Huvaa vappusta!