Omien vihkiäisten ensimmäinen hääpäivä vasta lähestyy. Silti tuntuu, että tämä avioliitto olisi jo kestänyt vuosia. Sitä on "kotiutunut" uuteen elämäänsä niin hyvin, että tuntuu, kuin tässä olisi kuulunut olla aina, ja että kaikki muu on ollut lähinnä kurottelua tähän aikaan.

Oma ikä tuntuu sopivalta, mutta vuosi sitten alkoi vaikuttamaan siltä, että kyllä, tässä vanhetaan ja kovaa vauhtia. Varsinaisesti vanhuuden vaivat eivät ole vielä nipistelleet, lukuunottamatta muistin heikentymistä ja näön hämärtymistä. Kolotukset ovat vielä siis edessä päin. Voimavarojen väheneminen ei ole suuresti tuntunut, koska olen aina ollut hieman viiveellä toimiva, varmisteleva ja säästöliekillä palava. Se, ettei täysillä usko itseensä, tuo olemukseen varovaisuuden (jospa tuo toinen hoitaisi, kun se häneltä käy sujuvasti ja paremmin).

Mieheni on uskomaton; hän koettaa sinnikkäästi takoa päähäni asioita, jotka voisivat parantaa, ellen olisi niin himputin itsepäinen. Hän kehuu, kehuu, antaa tunnustusta, kehuu... päivästä toiseen. Silti en saa otetuksi vastaan, koska oletukset ja käsitykset omassa päässä estävät sen. Uskomuksilla on melkoinen voima.

Hyvä uutinen on se, että mieheni sai nyt pysyvän eläkepäätöksen. Hän on nyt siis sairaseläkkeellä syövän takia. Oli kummallista, että kun hän päätöksen sai, hän iloitsi siitä, että voisi nyt rehdisti mennä osa-aikaiseen työhön... en suosittelisi. Elämä on ollut työtä täynnä, yrittäminen saa luvan nyt hellittää. Yritysidea ei nyt jaksa innostaa näillä puilla, joten hautasimme sen, vaikka yritys sinänsä voidaan nostaa pystyyn, jos vielä niin haluamme. Halu mieheni pään sisällä iloitsisi työstä, ja vaikka työ kuinka olisi "miehen mitta"; käsitys perheen elättäjänä toimimisesta ei ihan istu tähän asetelmaan. Asiat on osattava suhteuttaa. Kyllä mieheni henkinen kantti ja tuen osoittaminen ovat hienot avut tälle perheelle. Nyt on lupa levätä ja kerätä voimia kuntosalilla, ja se mielestäni riittää. Kaikenlaista pientä puuhastelua on tässä tähänkin saakka järjestynyt.

Laitankin tähän kuvan mieheni viimeisimmästä aikaansaannoksesta, joka kyllä vielä on maalailuja ja kukkakoristuksia vailla, mutta pakkastahan viimekin yönä vielä oli, joten ennättää ne rekvisiitat vielä keräillä tämän kesän puitteissa.

1304229618_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Näkymä on kuvattuna keittiön ikkunasta. Joku oli viritellyt illan aikana aitaan serpentiiniä. :)


Minä marssin ensi viikolla ilmoittautumaan työvoimatoimistoon, ja haen jotakin työtä, johon minusta ehkä olisi.

Mieheni sytostaattihoidot jatkuvat. Tähänastinen hoito on tuonut vastetta sen verran hyvin, että lääkäri mielellään antaa hoidon jatkua. Mieheni on kestänyt hoidot suht hyvin. Joitain sivuvaikutuksia on ollut enemmän, eikä ihmekään sellaisen myrkyn vaikutuksista. Mutta mies on isokokoinen, salikunto pidetään vireessä, ja ruokahalun kanssa ei ole ollut mahdottomia vaikeuksia. Joten kyllä tämä mennään vaan läpi. Kuusi hoitokertaa peräkkäin on kuulemma maksimi. Sitten olisi tauon paikka. Elimistö ei kuitenkaan siedä ihan mitä tahansa... Yskiminen on tuttua kuultavaa, mutta siihenkin saatiin reseptivalmistetta. Vahvempi kipulääke (Buranoita ei saa käyttää) menee nyt iltaisin, koska muinoin saatu lihaskipu (tms.) olkapäässä uusiutuu aika-ajoin, eikä hellitä ilman kortison-piikkiä tai tätä Tramalia.

Tyttäreni näkee maanantaina ensimmäistä kertaa mieheni  sytostaattihoidon, sillä sairaala-aika sattuu menomatkalla karateen.

Minä nyt kipuilen edelleen kasvojeni kunnon takia. Tämä ei ole mikään pikkujuttu. Kuvaa en viitsi julkaista (hienompiakin näkyjä on olemassa :) ), mutta tällä erää on otsani tulehtunut, ja kauttaaltaan puskee näppyä joka poskelle. Pesen kasvoni oikein, sain hyvät aineet kosmetologilta, mutta ne eivät riitä. Joudun menemään vielä lääkärin pakeille hakemaan antibiootin. Jotta pystyisin elämään normaalisti...

Jospa se siitä ja kyllä tämä tästä...


Huvaa vappusta!